Emmi-Liia kirjoittaa avoimesti ja huumorilla höystettynä omasta elämästään ja kipeistäkin kokemuksista. Kirja kertoo arkirealistisesti naiseuden monista kasvukivuista ja kasvamisesta äidiksi. Kirja on nopealukuinen, lyhyiden kappalejaon vuoksi. Emmi-Liia tarkastelee elämäänsä 14 -vuotiaana tehdyn abortin kautta. Miten se on vaikuttanut hänen naiseuden kasvuunsa, ihmissuhteisiin, seksuaaliseen kasvuun sekä haluun miellyttää miehiä.

Uskon, että jokainen nainen pystyy samaistumaan Emmi-Liian kertomuksiin jossain kohtaa elämää. Kirja on päiväkirjamainen, joka kulkee samaan aikaan kahdessa aikakaudessa. Aikakaudet jakaantuvat Emmi-Liian lapsuuteen ja nuoruuteen sekä aikuisuuteen. 

Ikuinen rakkaus

Vastarakastuneena avioparina Emmi-Liia ja hänen miehensä olivat lomamatkalla. He seurasivat viereisen pöydän pariskuntaa, jotka eivät koskettaneet eivätkä puhuneet toisilleen koko viikon aikana. Molemmat osapuolet lukivat vain kirjojansa. Nuoripari totesi, ettei heistä koskaan tulisi samanlaisia.  

Raskaus

Emmi-Liia koki huonommuutta äitinä, sillä raskaaksi tulo ei onnistunutkaan ensiyrittämällä. Nuorena tehty abortti kummitteli mielessä ja pelko siitä, menikö hänen mahdollisuutensa äidiksi jo siinä. Hän hämmästyi olevansa yli kolmekymmentä, eikä vielä siinäkään vaihessa äiti.

Kun raskaustestin tulos oli positiivinen, Emmi-Liia kertoi siitä ystävälleen. Ystävä totesi olevansa samassa tilanteessa, pari viikkoa edellä. Kun ystävä totesi tulleensa raskaaksi ensimmäisestä kierrosta, Emmi-Liia ärsyyntyi asiasta. Aina kun joku kertoi tulleensa raskaaksi ensiyrittämällä, hän tunsi viallisuutta omasta naiseudestaan. Oli vaikea hyväksyä muiden nopeat hedelmöittymistarinat.

Vauva

Valvotun vauvavuoden jälkeen Emmi-Liia käy läpi elämäänsä ja menetettyjä mahdollisuuksiaan. Lapsi vie kaiken ajan, huomion ja energian ensimmäisenä elinvuotenaan. Emmi-Liia kuvaa hyvin arkisesti ensimmäisen vuoden tunnetta. Kolmen kuukauden ajan hän menee nukkumaan klo 20, sillä vauva herää 5-15 kertaa yössä imemään tissiä. Aviomies jää yksin viettämään iltaa television parissa. Tuttu tilanne monelle pariskunnalle.

Ystävyys

Emmi-Liia toteaa ystävyyden muuttuneen lastensaannin jälkeen. Enää ei voi jäädä viettämään pitkää iltaa tai tehdä ex tempore-juttuja. Hyvienkin ystävien väliin saattaa lapsi kasvattaa railon. Enää ei vaihdeta henkilökohtaisia tuntemuksia, ainoastaan päällisin puolin työ ja perhe-elämän kohokohdat. Sosiaalinen elämä siirtyy puhelimeen. On erilaisia vertaistukiryhmiä samassa elämäntilanteessa olevien kanssa.

Havahtuminen

Ensimmäinen kerta yksin ulkona on maailmaa avartava kokemus lapsen saannin jälkeen. On vaikea sopeutua takaisin ”ulkomaailmaan”. Kuinka vapauttavaa onkaan kulkea ilman vaunuja ja hissejä, saa mennä kierreportaat vaikka kahdeksanteen kerrokseen saakka. Emmi-Liia kiteyttää hyvin tunteen siitä, kun havaitsee että kaupungilla on edelleen näin paljon ihmisiä liikkeellä vielä klo 20 jälkeenkin. Pikkulapsen kanssa myöhäisillasta liikutaan vain pakon edessä, päivystykseen tai apteekkiin.

Vanhemmuus

Vanhemmuus muuttaa parisuhdetta. Ilman seksiä ja läheisyyttä helposti tilanne muuttuu kämppissuhteeksi. Puheenaiheet siirtyvät omista henkilökohtaisista tuntemuksista ja haaveista arkipäiväisiin puheenaiheisiin. Taistellaan siitä, kumpi vie roskat ja kuka tekee mitäkin kotityötä. Sosiaalinen media tuo mielihyvää, pakoa arjesta. Ruuhkavuodet uuvuttavat. Ei kiireellä vaan sillä, että aika tuntuu pysähtyneen niin kuin ruuhkassa.

Pienet kävelymatkat lapsen kanssa kestävät iäisyyden. Varsinkin taaperoikäisen kanssa siihen saa varautua. Tahtoikäinen haluaa tehdä oman mielensä mukaan. Sua harmittaa, kun ei … -mantra tulee tutuksi jokaisen taaperon äidille. Se on toistuva repliikki, päivästä toiseen.  Työpäivät tuntuvat omalta ajalta, suorastaan levolta. Silloin saa olla pelkkä nainen, eikä tarvitse sanoittaa kenenkään tunteita.

Arjen koomiset tilanteet saavat ilonhetket tuntumaan kaksinkerroin ihanammilta. Kirjassa Emmi-Liia kertoo kohtauksesta, jossa hänen miehensä vahingossa räkäisee hammastahnat lattialle ja laittaa roskan lavuaariin. En muista koska olisimme viimeksi nauraneet näin tyhjentävästi. Puhtaasti, koko kehomme rentouttaen. Hänen aivojensa kömmähdys saa rakkauden valtaamaan minut ja rutistan häntä lujaa. Lujempaa kuin päiviin, ehkä viikkoihin. Näin me ennen elimme. Ilosta, emme vain arjesta selvitäksemme.

Aika

Aika kuluu todella nopeasti. Sen huomaa kasvavista lapsista. Pieni nyytti paidan alla onkin kasvanut jo isoksi tytöksi. Lapsen kanssa otetaan yhteen ja hän saa äidin tuntemaan riittämättömyyttä. Toisessa tilanteessa äiti on onneksi myös riittävä. Peilistä katsoo kaksi tyttöä.

Vanhemmuus on täynnä vastakohtaisuuksia. Omasta ajasta on hyvä pitää kiinni, mutta samalla kokee syyllisyyttä, kun ei ole lapsen kanssa. On viikonloppuja, jolloin odottaa maanantain päiväkotipäivää ja taas viikonloppuja, kun ei halua sen koskaan päättyvän. Ensimmäinen matka ilman lapsia on vapauttavaa, mutta seuraavilla matkoilla lapsia tulee jo kova ikävä.

Parasta vanhemmuudessa on lapsen aitous. Hän rakastaa minua ja minä häntä. Voin yhtyä Emmi-Liian kiteytykseen.